Nowhere to go

Päätin ruveta kirjottamaan tällasta tarinablogia, koska tykkään kirjottaa tarinoita, mutten koskaa julkase niitä missään. Mutta nyt, tatatataaa, julkaisen niitä. Tää blogi ei kyllä tuu olemaan aktiivinen, koska harvoin mulla riittää aika tarinoiden kirjoittamiseen.. Eh.. Mutta juu, eikun vaan lukemaan tarinaa. Tää tulee jatkumaan joskus, lupaan. ._.

Luku 1

Katson junan ikkunasta ulos, ja ihailen, kuinka tuttu maisema vierähtää sekunneissa ohi, tuoden täysin uuden, tuntemattoman näkymän silmilleni. Viereeni istuu noin kuusikymmentävuotias nainen, jolla on harmaat hennosti kihartuvat hiukset ja suloiset syvänsiniset silmät. Istun penkille paremmin, jotta tuo saisi enemmän istumistilaa. Hymähdän pienesti ja katson takaisin ikkunasta ulos. Näen sateisen, tuntemattoman kaupungin. Tuijotan sitä keskittyneesti, kunnes kuulen hennon äänen vierestäni. "Taitaa olla sinulle uusi maisema, vai mitä? Taidat olla karkuteillä, oletan. Olenko oikeassa?" nainen vieressäni kysyy. Käännän pääni naista kohti ja huomaan hänen kasvoillensa nousevan viattoman hymyn. Käännän katseeni takaisin ulos. "Oikeassahan sinä olet", vastaan yksinkertaisesti. "Ellei se ole liian yksityistä, mikä tuo sinut tänne?" tuo kysyy lähes heti sen jälkeen, kun olen vastannut. Epäröin hetken, kunnes päätän kertoa kaiken. Alan muistelemaan tapahtuneen alusta asti, yrittäen pidätellä itkua. Hengitän syvästi hetken, ja avaan suuni. "No jos nyt haluat tietää, niin hyvä on", sanon, pitäen hetken hiljaisuuden.

"Selitän nyt lyhyesti sen, mistä tämä kaikki alkoi. Olen kertonut tämän liian monelle ihmiselle jo... Kaiken maailman psykiatreille, psykologeille ja terapeuteille. Kaikki alkoi kolmisen vuotta sitten, kun äitini jätti isän ja minut asumaan yksin. Isäni on alkoholisti, eikä hänellä ole paljoa rahaa. Kaikki rahat menevät viinaan. Isäni ei viitsi ostaa minulle ruokaa, koska hän kuvittelee, että pärjään ilmankin. Minun piti jo 11-vuotiaana alkaa tienata omat rahani omin keinoin. Isäni oli tuolloin todella ankara ja ilkeä minulle. Hän huusi minulle joka asiasta. En koskaan ollut tarpeeksi. En koskaan osannut olla tarpeeksi hiljaa. En saanut melkein edes hengittää, koska siitä kuului kuulemma liian kova ääni.

Joten, 11-vuotiaana aloin säästää rahaa karkaamista varten. Tarvitsin 300 euroa kasaan, ja kun ne rahat saisin, lähtisin heti. Kolme vuotta siihen meni. Jollain ihmeen keinolla sain niin lyhyessä ajassa tarvittavat rahat kasaan", sanoin pitäen taas pienen tauon.

"Eilen yöllä minä sitten karkasin, koska en vain kestänyt enää isääni. Hän uhkasi tappaa minut. En ollut muistanut tiskata tarpeeksi ajoissa, joten hän päätti rangaistukseksi heittää lautasia minuun päin. Muistan hänen huutaessa sanojen 'hyödytön' ja 'avuton' toistuvan useita kertoja. Myöhemmin illalla, noin yhden aikaan, karkasin ikkunasta. Otin laukkuni, johon laitoin kaikki ne kolmesataa euroa. Juoksin lähimmälle juna-asemalle, ja niin päätin matkustaa niin kauas mihin 30 eurolla pääsee, ja tässä minä nyt olen."

Nainen ei osannut vastata minulle mitään. Hän vain nyökkäsi tavalla, jolla nyökätään, kun ymmärtää jonkun asian. Se riitti minulle. Vihdoin olin löytänyt jonkun, joka ei katsoisi minua oudoksuen ja hämmästyneesti. Tuo nainen todellakin ymmärsi. "Mikä sinun nimesi muuten on?" kysyin häneltä. "Unohdinko todella kertoa nimeni? Taitaa dementia iskeä!" tuo sanoi naurahtaen, "nimeni on Violet." Violet... orvokki... nyökkäsin hymyillen samalla. "Mikäs sinun nimesi on?" Violet kysyi minulta. "Elice", vastasin yksinkertaisesti.

Hetken hiljaisuus koitti. Emme keksineet mitään sanottavaa. Yhtäkkiä juna pysähtyi hiljalleen, ja kuulutus kertoi, missä olemme nyt. "Tämä on minun pysäkkini", sanoin Violetille. Nousin paikaltani vikkelästi ja otin laukkuni. Mieleeni muistui kuitenkin vielä yksi asia. "Ai niin, tiedätkö, onko täällä suhteellisen halpoja hotelleja?" kysyin Violetilta. En ollut tietenkään suunnitellut, mihin majoittaisin itseni. Hienoa, tämä se tästä vielä puuttuikin. "Valitettavasti tämä kaupunki on aika kallis paikka, joten jopa halvimmassa hotellissa kaikki rahasi loppuisivat kolmessa päivässä", Violet sanoi harmitellen. Pidättelin itkua. "Aijaa.. noh.. enköhän mä jotain keksi", sanoin Violetille tekopirteällä äänellä. "Mutta mulla on nyt kiire, juna lähtee kohta taas liikkeelle.. Kiitos seurasta Violet, nähdään taas joskus", sanoin hymyillen.

           Nousin pois junasta. Seisoin siinä hetken, etsien Violettia, toivossa, että näkisin hänet ikkunasta. Ja niin minä näinkin. Juna lähti liikkeelle, ja Violet vilkutti iloisesti minulle. Ja kuten voi arvata, minä vilkutin hänelle myös hyvästeiksi. Sitten oli aika lähteä etsimään yösijaa. Kello oli puoli seitsemän illalla, ja käveleminen veisi paljon aikaa. Sidoin kengännauhani ja valmistauduin pitkään kävelymatkaan.